Etusivu » Arkisto » Lehdykkä » Lehdykkä 1/96
Pääkirjoitus
PJ:n palsta
Turun excursio (turkulainen versio)
Yölentopalloturnaus
Linnuntie-projekti
Esittelyssä Lauri Oksanen
... eli ajan aallon harjalla ratsastaen meitäkin on nyt kaksi saman kynän varressa ja samasta raosta leipäänsä repimässä. Anna-Liisa ja Mikko tai olkoon vaikka Minna-Aasa ja Likko tai jopa Linna-Maasa ja Aikko. Kuka on kuka ja kumpi on kumpi?
Välttääksemme leimaantumista omahyväisiksi tai jotain muuta sen tapaista, esittelemme toinen toisemme. Aloitetaan vaikka Mikosta. Mikko on meistä se pidempi ja hän kantaa taakkanaan Y-kromosomia. En tiedä kovin paljoa Mikon menneisyydestä, mutta eiköhän ne pääkohdat tule tästä selväksi. Helsingissä Mikolla on suuri perhe ja kun hän oli pieni, heitti hänen veljensä hänet ulos ikkunasta. Siellä Mikolla on myös kilokas kolli. Turussa asuu Mikon sisko ja Turussa Mikon korvasta hävisi tunto. Mielimusiikkia on Eläkeläiset ja Raptori (valhetta! (toim. huom.)). Oulussa Anneli Kauppi uhkasi käyttää Mikkoa varoittavana esimerkkinä huonosta (valikoiva on parempi sana (toim. huom.)) biologista, jos kasvimorfologiasta tehtäisiin joskus valinnainen kurssi. Mitä yhteistä on minulla ja Mikolla? Me molemmat vihasimme perhekasvatusta yläasteella ja molempien mielestä made, kehrääjä ja paarma ovat luomakunnan pahimmat ja ilkeimmät eläimet.
Anna-Liisasta tulee ilmiselvästi eläinekologi - keneltäkään ei löydy ilmevarastosta yhtä hienoa haukankatsetta (tiedättehän, äkillisen tiiraileva tms.) kuin Anna-Liisalta. Jo pelkkä ilme tuo luonnetta esiin, vaikka häntä ei olekaan koolla pilattu. Anna-Liisa on selvää johtajatyyppiä, sillä hän on Extinction (kts. edellinen numero) ankara mutta ehdottoman tasapuolinen puheenjohtaja. Hänen menneisyytensä on häumärän peitossa, mutta jotenkin mieleen on jäänyt kaupunki nimeltä Kuopio. Lisäksi hänellä on selvästi parempi mielikuvitus kuin minulla, koska hänelle ei tuottanut mitään vaikeuksia kirjoittaa edellistä kappaletta.
Kuultuamme, että pääsemme/joudumme päätoimittamaan Lehdykkää, iskimme heti molemmat aivosolumme yhteen. Tarkoituksena oli saada aikaan lehti, joka on täynnä huippukirjoittajien huippuartikkeleita ja joka paksuudessaan kilpailisi Päätalon teosten kanssa tasapuolisesti. Eikä yhtään kirjoitusvihrettä ollut tarkoitus päästää läpi. Mitä jäi käteen? Noin kolmekymmentä sivua tekstiä, josta voi löytää mahdollisesti pään ja hännän mutta ei mitään siltä väliltä. Paitsi kirjoitusvirheitä.
Toimituskunta koostui ainakin näin ensimmäisessä numerossa lähinnä nuoremmista (lue: fukseista) biologeista. Uskomme ja toivomme, että tulevaisuudessa hieman vanhemmatkin opiskelijat vaivautuisivat lahjoittamaan hengentuotoksiaan Lehdykän käsiin, ettei tästä tosiaan tulisi fuksien seurapiiri- ja juorupalstaa. Kiitos kuitenkin heille, jotka ovat (jopa pyytämättä) toimittaneet kirjoituksiaan ja ideoitaan lehteen. On jopa vaara, että lehtemme paisuu yli kolmenkymmenen sivun haamurajan. Pöytä on katettu. Olkaa hyvä.
Kevät alkaa olla nurkan takana ja Syntaksiksen uusi innokas hallitus on aloittanut toimintansa ja minä puheenjohtajana sen mukana. Osittain vielä mietitään ja opetellaan asioita, mutta nyt lienevät elintärkeät paperilappuset ja vinkin poikaset pääosin kasautuneet uusien ihmisten haltuun, vaikkei toki vanhojen konkareiden tarjoamasta avusta kieltäydytä.
Takana ovat tämän hallituksen ajalta jo Turun excu, linnuntien pönttöprojekti ja lentopalloturnaus, joista on minun korviini kantautunut voittopuolisesti positiivista palautetta, ja kiitokseksi Turun excursion onnistuneista järjestelyistä hallitus päättikin lähettää turkulaisille Havaksen ym. kirjan Suomen luonnon talvi. (Kiitoksia toki ansaitsisi moni muukin.) Toistaiseksi viimeisimpänä tapahtumana kilta järjesti 28.2 vuosikokouksen, jossa edellinen hallitus pääsi lepoon saaden tili- ja vastuuvapauden ja uuden suunnitelmat hyväksyttiin sekä valittiin tilintarkastajat (Hepo-oja & Tauriainen). Kokouksen päätyttyä keskusteltiin killan käytössä olevan musiikkisoittimen tarpeesta, jota olimme hallituksessa jo alustavasti miettineet ja lupasimme hoitaa asiaa eteenpäin. Kiltalaisten on nyt muuten entistäkin helpompi antaa palautetta hallitukselle tai herättää keskustelua ideoistaan: hallituksen ja killan yleisiin kokouksiin osallistumisen, Lehdykkään kirjoittelun, palauteboxin (käyttäkää sitä) ja ilmoitustaulun lisäksi on mahdollista lähettää sähköpostia koko hallitukselle kerralla osoitteeseen syntaksis@oulu.fi tai yksittäiselle hallituslaiselle esim. Syntaksiksen www-kotisivun kautta, ehdotuksia tai kutsuja ja tiedotuksia voi lähettää myös killan uutissivujen kautta luettaviksi. Mieluiten tietysti hallitus kohtaa ehdotusten tekijöitä ja palautteen antajia ns. navat vastakkain, mutta muitakin (helpompia?) tapoja on siis nyt mietitty, jotteivät hyvät ideat jäisi saunan lauteille ja yliopiston käytäville.
Kiltahuoneen kehittelykin on yhä käynnissä, vaikka pöytäjääkiekko jäi niukasti voittamatta luonnontieteilijöiden turnauksessa, ja ideoita otetaan vastaan. Huoneen viihtyisyyden kannalta kiltalaisten toive fellow-opiskelijoille on yksinkertainen: käyttäkää kiltahuonetta siten, ettei se päivä siivouksen jälkeen näytä yleiseltä varastolta, mikä se ei naapurihuoneista huolimatta ole, vaan pitäkää sitä kiltalaisten omana kahvi- ja oleskeluhuoneena, jossa jälkiään saa siivotakin. Pommarin ei tarvitse näyttää pommitetulta!
Niinpä niin kiltalainen, kevät on siis tulossa ja jos jostain syystä välttämättä haluat hankkia kasvoihisi rusketuksen sisätiloissa solarium-grillin avulla on parasta pitää kiirettä, sillä kohta se tarttuu auttamattomasti jo lyhyen ulkoilmassa oleskelun sivuvaikutuksena eikä sillä enää ole samaa statusarvoa. Hapekkaassa pirteässä ulkoilmassa ihmisillä on myös taipumus esitellä hienoja hampaitaan kaikille sivullisille, joten sinun kannattaisi opetella nyt muutama pahalta kuulostava hammaslääketieteellinen termi, joilla voit pahoitellen kommentoida leveimpien virnistysten omistajia. Myös kaikenlaiset vipeltäjät ja visertäjät tulevat häiriköimään pian. Valmistaudu, sinua on nyt varoitettu! Omasta puolesta toivotan kuitenkin kevään tervetulleeksi, ja odottelen jo Vinpaa ja muita kevättapahtumia, toivottavasti myös muut Syntaksislaiset ovat samalla mielellä
Miika
Ne on nyt sitten tulossa vastavierailulle!! Tätä on pelätty koko syksy. Viime keväisen Synapsin Oulun-retken jälkeen paineet ohjelman järjestämiseen ovat kovat (onko kehuva sävy todellinen vai johtuuko se julkaisun edustamasta joukosta?).
Oululaisia! Ymmärretäänköhän me enää toistemme murteita? Kuissääny tollattis epäiletkää, kaveri sanoi. Mää kattosin sitä epävarmana. Kun "pienestä biologiporukasta" oli kasvanut 35 hengen bussilastillinen ja majapaikkaakaan ei vielä ollut, alettiin toivoa vain hyvää ilmaa. Voisihan niistä sählymailoista ja makuupusseista jotain rakentaa.
Mutta hyvinhän se alkoi. Aamukahvin kanssa tarjoillut pullat maksoivat yhtä paljon kuin majoitus, kelpasi siinä olla isännöimässä. Vaikka tuntuihan se hassulta näin kulttuurimaantieteilijäporukalla olla maantieteen laitoksen piirustussalissa toivottamassa tervetulleeksi jos jonkinmoista ekologia ja geneetikkoa. Ei niitä oikein osannut erottaakaan, kaikilla oli sellainen samanlainen kostyymi. Muutaman hankalan kysymyksen jälkeen tilanteen tuli pelastamaan oikea biologi, Ilkka. Hän esitteli itsensä kesto-opiskelijana ja niillä taidoillaan ja tiedoillaan näytti vieraillemme kaikki biologian laitokset kertoen varmasti asiantuntevammin alan opiskelusta meidän yliopistossamme. Ehkä minun olisi pitänyt mennä mukaan, kun en ole itsekään niillä kaikilla eetterien ja jäkälien hajuisilla käytävillä käynyt. Vaikka mitäpä sitä tunnustamaan.
Sillä aikaa me maantieteilijät olimme pyyhkineet pöydät (kaamea sotku muuten) ja pohjoisen toverit tulivat kuuntelemaan Turun tutkimuksellista antia. Ensin maantieteen laitoksella työskentelevä biologin koulutuksen saanut Risto Kalliola kertoi Amazonia-projektista. Hän oli luvannut näyttää neljä kuvaa, ja kun muistutin siitä, hän meinasi viedä liiat pois. Näyttipä kuitenkin sarjan Perun-kuvia, tutuilta seuduilta. Risto oli taas niin edukseen, luultavasti oululaiset olisivat voineet kuunnella toisenkin puolituntisen. Entisen oulunkävijän Erkki Korpimäen esitys oli ehkä kuivempi, en tiedä, minä poistuin salista hoitamaan muita asioita.
Oululaisten (tiedon)nälkä oli kova ja menimme syömään. Ruoka oli hyvää. Mutta paljoa ei voinut syödä, koska edessä oli kova matsi sählyä. Oululaiset tutisivat pelosta, kun puhuimme Tepsin pelaajistamme - mutta voi kunpa emme olisi nuolaisseet ennen kuin tipahti: molemmat huippupelaajamme kieriskelivät kärsimyksissään edeltävän illan vuosikokousjatkojen takia eivätkä voineet pelata lainkaan. Pelin pelasti vasta painosta tullut erä Synapsin pelipaitoja, joiden kirkkaanpunaiset numerot varmasti näkyivät Ouluun saakka. Itse pelissä ei maaleja pystytty laskemaan, joko niitä tuli liikaa tai sitten laskupää ei riittänyt. Joku oululainen kikkailija oli heti alkuun unohtanut irrottaa pallon narun mailastaan, ja koko matsi meinasi mennä pilalle. Se vielä olisi puuttunut, että se kelmu olisi saatu meikäläisten maaliin.
Pääsin luistamaan tilanteesta kun Synapsin biologit ohjasivat oululaiset majapaikalle. En ollut lainkaan varma sen tasosta enkä halunnut nähdä heidän ilmeitään. Kun tapasimme kuudelta Proffassa he näyttivät kuitenkin hyvin tyytyväisiltä ja tutustuivat intomielisinä suurkaupungin peleihin (mm. Alias). Laulava joukkue mahtui hyvin bussiinkin, ja monenkosadan askeleen jälkeen päästiin perille Kuunsiltaankin (ja Satu meni saunaan eiku vessaan). Ja siellä oli tarjolla turkulaisten valmistamaa ruokaa ja sainpa oululaista keittoakin. Synapsilaisia oli paljon, oli hauska nähdä niitä ännännenkin vuoden opiskelijoita. Mutta sitä en enää muista mitä kaikkea näin sen jälkeen kun Kuunsillasta poistuttiin. Ainoastaan harmitti se, että Marilyniin maksoi niin paljon, etteivät kaikki tulleet sisään. Mutta Kati ainakin tanssi koko illan.
Seuraava mitä muistan oli se kun heräsin kotoani Hesenmaku suussa Katin soittoon. Pitäisi päästä biologiseen museoon. Uninen maantieteilijän sydämeni hyppäsi innostuksesta. Opastusta emme lauantaipäivänä kuitenkaan saaneet, mutta ehkä se oli parempi niin. Vaikka Ilpo H. varmasti osaa kertoa paljon kiinnostavaa, ongelma on se, että hän osaa kertoa niin paljon kiinnostavaa. Me tutkimme siis omia aikojamme dioraamoja ja minä mietin olivatko ne todella hienompia kuin ne mitkä olin nähnyt Oulun yliopiston eläinmuseossa. Hirvikolaridioraamaa täälläkään ei ollut.
Lauantai-iltapäivän ilma oli kaunis, joten päästimme oululaiset vapaiksi. Ohjelma oli varmasti ollut raskas. Osa heistä katsoi parhaaksi nauttia lempeistä lounaissuomalaisista pakkasasteista tekemällä kävelyretkiä keskustassa ja Aurajoella, katsomalla kaupunkia Vartiovuorenmäeltä; osa ehkä tutustui lisää kulttuuriin. Mitä luultavimmin myös TPS - HIFK-lätkämatsi houkutteli väkeä (pyhiinvaeltajia?). Onhan se hienoa, että kotikaupunkimme ylpeyttä käydään kunnioittamassa.
Sen lauantain jälkeen en ole oululaisia nähnyt. Kukaan ei tiedä selvisivätkö he takaisin kotikaupunkiinsa, kukaan ei tiedä palautuivatko he koskaan ennalleen. Toivon heille kuitenkin parasta, sillä seuraavan kerran on jälleen meidän vuoromme!
Killan lentopallopytty laitettiin ekologiseen tapaan jälleen kerran kierrätykseen. Joukkueita turnauksessa oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin; vuosikursseja kuusi, mantsalta kolme, jatko-opiskelijoilta yksi yhteinen ja kaiken huippuna laitoksen elukka- ja kasvisjoukkueet. Joukkueiden suuri määrä pani otteluohjelman koetukselle, mutta kunnialla selvittiin ja loppuottelukin saatiin päätökseen aamuneljältä. Osalle nuorempaa väkeä tapahtuma oli jonkinasteinen pettymys - kaljanjuonnin sijasta porukka tuntuikin keskittyvän pelkkään pelaamiseen.
Tämänvuotinen turnaus sai melkoisen finaalin: mestaruutta puolustava Jatko sai vastaansa salaa treenanneen Kasviksen. Kaksi erää ei riittänyt ratkaisuun, mutta kolmannessa erässä turnauskestävyys pääsi jo esille ja Kasvis vei mestaruuden loppujen lopuksi aika vakuuttavalla tavalla. Pronssiottelussa Elukka voitti myös selvästi Seiskat. Kaikki sijoituksia ei ratkaistu, mutta kärjen lisäksi häntäpään joukkueet pantiin tarkaan järjestykseen. Jumbosarjassakin peli oli ihan kelvollista ja muutaman tiukan ottelun jälkeen Fuxit selviytyivät ylivoimaiseksi jumboksi.
Tämän vuotisessa killan lentopalloyöturnauksessa valittiin ensi kertaa perinteen historiassa kauneimmat/seksikkäimmät kummankin sukupuolen edustajat. Pelikenttien kauneimman naisen valitsemiseksi perustettiin kansainvälinen, tarkkasilmäinen ja erittäin miesvaltainen Ilo silmälle -komitea. Parhaat ehdokkaat löytyivät huomioita herättävästä joukkueesta, jonka edustajat olivat turnauksen parhaita häviäjiä, joilla oli paras keskimääräinen alkoholipitoisuus, paras musiikki, paras volyymi, paras joukkueen keski-ikä sekä parhaat sotamaalaukset. Ehdokkaita tarkkailtiin tauotta, olivatpa he pelaamassa, vaihtopenkillä tai pelien välisellä tauolla.
Päätös oli vaikea mutta syntyi pitkällisen pohdinnan ja näkökulmien vertailun päätteeksi yksimielisyyden vallitessa. Edustavin naislentopalloilija vuosimallia '96 on Kaisa Koivisto. Vaikutuksen komiteaan tekivät nokkelat oivallukset pallon sijoittamiseksi millimetrin tarkasti kohteeseensa ja notkean naisellinen liikehdintä pelikentällä. Huimat hypyt ja huikea lähtönopeus saivat pakostakin komitean komitean jäsenet aika ajoin tarkkailemaan voittajan jalkalihaksia ja -työskentelyä. Piste i:n päälle olivat tauolla suoritetut sivurajaheittotyyliset, toinen toisensa perään puolesta kentästä koriin upotetut heitot eroottisine lannelikkeineen. Edes turnauksen loppuvaiheessa ilmaantuneet mustat silmänaluset eivät saaneet komiteaa pyörtämään päätöstään. Vielä vakuuttavampi tulos olisi ollut, jos syöttötilanteessa kuulunut naisellinen voihkaisu vastineeksi miesten karjaisuille. Päätös tehtiin hyvissä ajoin ennen kuin komitean jäsenten henkilökohtainen doping sai kaikki vastakkaisen sukupuolen edustajat näyttämään tasaisen lumoavilta. Päätöksestä voi valittaa - turhaan.
Ne raadin jäsenet, jotka katsoivat muitakin kuin fuxien pelejä, eivät voi täysin sokeasti yhtyä edelliseen komiteamietintöön. Niin monesta kauniista naisesta on vaikea valita vain yhtä, joten tuomariston täytyy antaa ainakin kunniamaininta myös toiselle pelaajattarelle. Neljännen vuosikurssin pelejä seuratessaan tuomariston oli pakko tunnustaa myös lentopallon olevan mitä suurimmassa määrin välineurheilua. Oikeaoppiset ja toimivat varusteet ovat nykyurheilussa tärkeä osa onnistunutta suoritusta. Tehokkaan välinekehittelyn tuloksena on päästy yhä kevyempiin ja esteettisempiin ratkaisuihin. Tuomaristo toivoo, että myös muut naispelaajattaret huomaavat uudet mahdollisuudet ja panostavat ensi vuonna Minna Käkelän tavoin asustevalintaan. Ehkä saamme siten seurata entistä korkeatasoisempaa lentopalloilua.
Naisraadissa mielipiteet jakautuivat selvemmin...
Kale, meidän kaikkien vesimies, pisti jälleen kerran vaatimattomalla hohdokkuudellaan silmään. Hänen arvokas, lähes hidastettu mutta samalla viehättävä liikehdintänsä kentällä antoi ajatuksille vauhtia. Sormissaan hänellä oli vakaa ote palloon, luonteeltaan joukkuetovereiden puolesta uhrautuvainen ja positiivinen asenne, aina. Onko kuivempaa, mustempaa ja parempaa huumorintajua olemassakaan. Kun Kale iskee niin ei tytön silmä pysy kuivana, läpitunkevan katseen ja piilevän hymyn yhdistelmä sulattaisi lumiukonkin sydämen.
Vaikka yö oli jo siirtynyt aamun puolelle, Kalemme jaksoi pitää virettä yllä ja keskittyä söpöissä shortseissaan oleelliseen, itse peliin. Meiltä pelaaminen, varsinkaan tuollainen mies silmissämme, ei enää tuntunut onnistuvan. Näiden syiden takia emme voineet muuta kuin valita hänet seksikkäimmäksi miespelaajaksi.
Kasvitieteen laitoksen lentopallojoukkueen tähtipelaaja Esko Saari ansaitsee erityismaininnan persoonallisesta peliotteestaan. Hänen peliasunsa oli tarkasti valittu. Asu noudatti illan teemaa - seksikkäät vaaleanpunaiset pelihousut sekä häikäisevä valkoinen pikee-paita & suloiset tennarit olivat täydellinen peliasu. Hänen pelikäyttäytymisensä oli hyvin omintakeista. Hän eläytyi peliin täysillä. Luonteenomaista Eskon pelille olivat voimakkaat karjaisut iskuissa ja pallon vaaniminen verkolla. Eskon pelistä ei löytynyt turhaa jäykkyyttä - tämä ilmiömäinen eläytyjä antoi olemuksellaan tärkeän panoksen joukkueen pelihengelle!
Eläköön kasvitieteen laitoksen joukkue!
Emme unohda peliäsi Esko
Rakkaudella Fanit
Linnuntien pöntöt rakennettiin talkoilla vuonna -89 lahjoituksena saaduista laudoista. Jotta linnuntien idea, mahdollisuus tavalliselle kansalaiselle tehdä havaintoja lintujen arjesta, toteutuisi, ovat pönttöjen puhdistukset välttämättömiä. Muutaman vuoden unohduksen jälkeen talkoista alettiin puhua ja vihdoin löydettiin ajankohdaksi sopiva pakkassunnuntai.
Yli 20 virkeää ihmistä kokoontui aamulla 24. helmikuuta kello yhdeksän yliopistolle. Viiteen ryhmään jakautuneina lähdimme toteuttamaan tehtäväämme yli kymmenen kilometrin mittaiselle reitille, joka kulkee Kuivasjärveltä Linnanmaan kautta Välivainiolle, Ainolan puiston läpi ja Karjasillalta Lintulaan. Sadassa sinitiaisen, sadassa talitiaisen ja sadassa naakan pöntössä riitti puuhaa. Vaikka pöntöt olikin sijoitettu noin 50 metrin välein, tikkaiden, termoskannujen , reppujen ja poistettujen, huonokuntoisten pönttöjen kanniskelu uuvutti. Tämän korvasivat kuitenkin mm. ampiaispesien löytyminen linnunpöntöistä, varpuspöllöistä tehdyt havainnot sekä sini- ja talitiaisen pesän erottaminen. Kirjosiepot ja oravat olivat myös olleet ahkeria pönttöjen kuluttajia.
Rytkösen Sepolle keräsimme kirppunäytteitä talitiaisten pesistä, mutta toivottavasti kukaan meistä työläisistä ei joutunut kirppujen majapaikaksi. Ystävällinen ohikulkija nimittäin kertoi niiden olevan satiaisiakin pahempia! Varsinkin keskustassa kommentit varastetuista tikkaista, pönttöjen hajottamisesta ja kunnollisista luonnonsuojelunuorista olivat hupaisia.
Killan pj Miika Tapion mukaan lähes kaikki pöntöt puhdistettiin. Joukossa oli tosin muutamia, joihin ei ylletty tai joita ei löydetty ollenkaan. Pönttöjä oli myös kiinnitetty talojen pihoissa oleviin puihin ja aktiiviset asukkaat olivat itse puhdistaneet joitakin niistä. Iltapäivällä ennen kello neljää ryhmämme huomasi rautatiesillan luona hankeen kirjoitetun viestin: tämä pönttö on OK! Ja vaikka päivä oli ollut hauska ja kommelluksia täynnä, ilo oli sanoinkuvaamaton.Urakan jälkeen pääsimme sulattelemaan kohmeisia varpaitamme saunan lauteille ja täyttämään vatsaamme herkullisilla pizzoilla. Kiitos Iskon "sinisen linnan" asukeille ja pizzan tekijälle! Toivottavasti linnut puhdistusretkemme ansiosta pesivät enemmän ja laulelevat iloisemmin! Ensi vuonna on edessä sekä pönttöjen puhdistusta että huonokuntoisten korjausta. Linnuntien huolehtimisesta halutaan siis tehdä perinne.
Nimi on Lauri Oksanen, toimin vt:nä hoitaen professuuria. Olen ollut reisussa 70-luvun lopusta lähtien. Menin 80-luvulla Amerikkaan, Kansas Stateen, lopettelemaan väitöskirjaa, sitten menin Osloon pohjoiseksi stipendiaatiksi, ja sieltä Uumajaan, missä olin edelliseen syksyyn asti.
Vuonna 1974 minulle tarjoitui mahdollisuus Graduate Schooliin Kansas Statessa, missä opetti yksi MacArthurin parhaista oppilaista ja tuntui jännittävältä mahdollisuudelta päästä modernimpaan ekologian käsiksi. Stoori alkoi oikeastaan siitä, että 60-luvun lopussa ekologia oli äärimmäisen suosittua ja biologiaa oli jopa vaikeampi päästä lukemaan kuin lääketiedettä. Se oli varsinainen ekologiabuumi ja luontoliitto menestyi hyvin. Itse en tosin ollut mukana, sillä meillä ei koulussa ollut aktiivista ryhmää. Siihen aikaan minä, niin kuin moni muukin, koin ympäristöongelmat tärkeiksi ratkaista. Jos halusi saada tulosta ja olla siellä missä asiat tapahtuu, se oli oleellinen alue. Itse en ollut koulussa erityisesti biologiaan suuntautunut, vaan olin eniten kiinnostunut matematiikasta.
Opiskelu Helsingissä oli kaikkea muuta kuin antoisaa. Se oli varsinainen floppi, sillä biologia siihen aikaan rekrytoi todella kärjestä, ne jotka olivat pärjänneet parhaiten yo-kirjoituksissa, niitä suorastaan tulvi biologiaa lukemaan.
Opiskelu oli jossain 30-luvun tasolla. Oli äärimmäisen vaikea ymmäärtää, mitä yleissivistävää oli morfologian kurssissa, miten turskan kallon 72 luun latinalaiset nimet kasvattaisivat meissä kykyjä ymmärtää elävän luonnon toimintaa. Opetus oli hyvin vanhakantaista, morfologia- ja taksonomiapainotteista. Siinä muodostui varsinainen kulttuurikonflikti, kun tämä hyvin ekologisesti suunatutunut jengi tuli sinne opiskelemaan Se ei todellakaan ollut antoisaa.
Lähinnä kirjoista löytyi antoisampaa asiaa, minkä takia minä ja monet muut olimme kiinnostuneet ulkomaille lähtemisestä. Tiedettiin, että siellä tapahtuu. Oli monia innostuneita aiheesta, mutta turhautuneita opetuksesta, joten lähdettiin hakemaan mistä oppia löytyisi.
Sitten on kyllä jotain vikaa meissä! Paljon pitäisi olla sen jälkeen tapahtunut. Ulkomaille lähteminen on aina hyvä ratkaisu, mutta nyt eri syystä. Me lähdimme etsimään oppia muualtakin kuin kirjoista. Suomessa oli ainoastaan eläinfysiologiaa tarjolla, mutta populaatio- ja yhteisöekologiaa ei mitään. Nyt sen puolen pitäisi olla kunnossa, mutta tietenkin on aina hyvä lähteä jossain vaiheessa ulkomaille. Meitä ekologeja on vähän Suomessa ja olisi tärkeää saada oppia muultakin kantilta. Periaatteena Yhdysvalloissa on, että siihen yliopistoon, missä on valmistunut, ei suositella menoa graduate schooliin. Ehdoton sääntö on, että siellä, missä on väitellyt, ei koskaan saa virkaa. En suinkaan ihaile kaikkea Amerikassa, mutta tuo idea, että ihmiset liikkuu, on hyvä.
Nyt vaikka opetus olisikin kunnossa, niin ilman muuta kannattaa lähteä. Suomi on pieni maa ja täällä on muodostunut pienet ympyrät, missä on helppoa olla samaa mieltä. Olisi hyvä nähdä asioita muultakin kantilta.
Nämä minun hommat on aika lailla yhtä latua seuranneet, mutta on tietenkin ollut kaikenlaisia pikku hommia. Pääprojekti lähti vuonna 1970 siitä, kun olin tuolla tuntureilla ja näin, miten valtavasti sopulit olivat vaikuttaneet kasvillisuuteen. Silloin silmät rupesivat avutumaan siitä, että kasveilla tapahtuu muutakin kuin kasvien välistä kilpailua. Sitten luin Tihomirovin jutun ja näin, ettei tämä ollut mikään yksittäistapahtuma, vaan sitä tapahtuu arktisilla alueilla ihan jatkuvasti. Sitten oli muitakin venäläisiä, luin itse asiassa siihen aikaan venäjää helpommin kuin englantia, ja oli näitä aroalueitten tutkijoita, joilla oli ihan samantapaisia havaintoja. Huomasin, että tässä on ehkä joku yleinen malli, jolle on joku selitys ja tätä selitystä minä lähdin vähän niinkuin hakemaan.
Sitten kun minä tulin Kansas Stateen, niin suureksi yllätyksekseni Steve Fretwel, jonka minä tunsin hyvin pätevänä ornitologina, mutta en suinkaan minään kasvillisuuden ja herbivorien tuntijana, oli ajatellut samalla tavalla. Stevellä oli tämmöinen luonnostelma, että dynamiikka ekosysteemin ravintoketjussa muuttuu tuottavuuden mukaan. Mitä tuottavampaa on, sitä trofiatasoisempaa, sillä energiaa riittää sinne korkealle ravintoketjussa. Huipulta seuraavalle tasolle muodostuu voimakas predaatiopaine ja sen takia predaatio vaihtelee ravintoketjuissa trofiatasolta seuraavalle.
Minä ryhdyin mallittamaan sitä ja huomasin, että ihan niin pitkiin ravintoketjuihin sitä ei voi soveltaa, mutta kolmen ensimmäisen trofiatason, nimenomaan selkärankaisten, eli nisäkkäiden ja lintujen kohdalla se tuntui ihan järkevältä, koska ne tarvitsevat aina aika paljon energiaa. Kun joudutaan karuille alueille niin selkärankaispedot eivät pärjää. Karuilla alueilla se määrä herbivoreja, mitä kasvillisuus sietää, on vähemmän kuin se määrä, mitä pedot tarvitsevat siellä. Voimakas vuorovaikutus petojen ja herbivorien väliltä siirtyy herbivorien ja kasvien välille. Rehevillä alueilla, eli suurimmassa osassa Suomea, pedot säätelevät herbivoreja, jolloin petoyhteisöt ovat kilpailun muovaamia, herbivoriyhteisöt ovat näennäiskilpailun muovaamia ja kasviyhteisöt kilpailun muovaamia.
Steven lähtökohta oli, että kun siirrytään karummalle alueelle, niin herbivorit ovat kilpailun muovaamia ja kasvit näennäiskilpailun muovaamia. Kun siirrytään oikein karuille alueille, missä herbivorit ei pärjää, niin kasvit ovat kilpailun muovaamia, jos siellä nyt ylipäätään on mitään interaktiivisuutta. Siellä voi olla paikallisesti kilpailua suotuisista laikuista. Minun käsittääkseni ei ole sattumaa, että jääleinikit ja suuret ruohot ovat samannäköisiä, kun ne ovat oikeissa kasvupaikoissa. Siinä välissä on kaikenlaista pientä, matalaa, suikertelevaa kasvillisuutta. Se on sen takia suikertelevaa, että kaikki mikä ei suikerra, menee parempiin suihin.
Me ollaan mm. viety herbivoreja saarille. Se oli seitsenvuotissuunnitelma, joka alkuun ei onnistunut laisinkaan, kun nämä saaret eivät olleet tarpeeksi karuissa paikoissa ja pedot rannoilta saapuivat paikalle. Kerran mm. saimme hyvän myyrätiheyden aikaan jolloin suopöllöt rannoilla huomasivat mainion ateriointipaikan ja saapuivat sinne laumoittain, jolloin yhden kesän työ meni täysin hukkaan. Siitä viisastuneempina siirryimme karuimmille alueille ja olemme saaneet onnistuneita tuloksia.
Olemme myös tehneet päinvastaisia kokeita niin, että olemme sulkeneet herbivorit pois tietyiltä alueilta. Kun herbivorit poistetaan, niin karujen alueiden kasvillisuus alkaa muutua yllättävän nopeasti ja näistä kokeista on saatu julkaisuja.
Olemme tehneet kokeita, missä on poistettu jääleinikkejä ja kylvetty tilalle haproa, ja kokeita, joissa on kylvetty jääleinikkiä ja haproa vierekkäin. Selvää on, että hapro kasvaa paremmin, kun jääleinikki on poistettu, jolloin teoria, jonka mukaan karuilla alueilla kasvien vuorovaikutukset muutuisivat mutualistisiksi, ei päde. Tämä on kuitenkin ollut melko hidas projekti, sillä luonnossa hapro kukkii melko hitaasti ja riesana on ollut lumisia kesiä.
Sitten on nämä pienemmät herbivorit, missä tämä homma ei näytä toimivan ollenkaan, se on aika jännittävä juttu. Kun siirrytään koivumetsästä tuntureille, niin hyönteisherbivorikanta vähenee ja petojen määrä säilyy lähes ennallaan, ja sitten kun ollaan ihan tämmösellä avokankaalla, niin siellä taas ei ole herbivoreja ollenkaan. Mitä ne pedot siis syövät, kun ei ole herbivoreja? Näytteet siitä, kun tullaan tällaiseen kaksiulotteiseen kasvillisuuteen eli tällaiseen, jossa kaikki on maan pinnassa, niin siinä syntyy herbivorien ja detrituspetojen välille näennäiskilpailutilanne, koska kummatkin ovat samojen kahlaajien ja samojen varpuslintujen sapuskaa, ja silloin tällainen kömpelö herbivori on alakynnessä vikkelää petoa vastaan. Mutta koppakuoriaisiakin syödään tarpeeksi paljon, niin että ne ylläpitävät lintukantaa.
Kokeet ovat nyt vihdoinkin alkaneet pyöriä ja niitä on tulevaisuudessa luvassa paljon lisää. Petoaita, missä rehevältäalueelta pyritään poistamaan pedot ja katsotaa millainen kasvillisuus muodostuu, pitäisi saada toimimaan, jotta nähtäisiin, tapahtuuko sama kuin saarilla. Teen myös koko ajan teoreettista työtä., kokeet ovat yksi asia ja toinen on teoreettinen työskentely. Sille on kuitenkin nyt jäänyt vähemmän aikaa opetusmonisteiden teon ja muun pakertamisen lomassa.
On! Siinä on virkarakenteen kannalta semmonen huomattava ero, että Ruotsissa systeemi toimii ja Suomessa ei. Suomessa olisi aivan kiireesti täysin uudistettava virkarakenne. Tämä on täysi katastrofi, missä professuriin johtavalla tiellä ei ole minkäänlaisia kunnollisia välietappeja. Se oli syy minkä takia menin Ruotsiin, sillä Suomessa ei vain ole nuorille tutkijoille tarkoitettuja hommia. Jos assistentuurin joskus saa, niin sen pystyy pitämään, jos on väitellyt. Teoriassa joku ulkopuolinenkin voi saada sen, mutta käytännössä minä en ole ainakaan saanut, enkä ihan usko, että se johtuisi siitä, että olisin ollut paljon huonompi kuin muut hakijat, koska sain kuitenkin Ruotsista varsin helposti hommia.
Ruotsissa assistentuuri on jatkokoulutuspaikka ja se on puhtaasti sitä. Assistentuuria ei koskaan saa pitää kuin sen vuoden loppuun, kun on väitellyt. Seuraavaksi on kilpailtava post doc stipendeistä ja edellytetään, minun mielestäni järkevästi, ulkomaille lähtemistä. Siihen saa ihan ruotsalaisen rahoituksen, mutta edellytetään lähtemistä juuri sen takia, että maa on pieni ja tätä niin sanottua academic inbreedingiä, tällaista henkistä sisäsiittoisuutta, on kaikin puolin vältettävä. Juuri yksi tapa on lähteä ulkomaille, mutta se voi olla ongelmallista perheellisille, eteenkin naisille. Siitä on alkanut muodostua jonkin verran naisia sortava systeemi ja varmastikin joudutaan tekemään asialle jotain.
Seuraava virka vastaa amerikkalaista assistant professoria, sitä saa hakea vain neljän vuoden sisällä väitöspäivämäärästä. Se on suunnattu nuorille, lupaaville ihmisille ja sen saa pitää neljä vuotta. Kun tämä kausi on lopuillaan, niin on tämä ns. dosentuuri, universitetslektor, joka on tämmöinen keskivälin virka ja siinä painotetaan nimenomaan viimeaikaista julkaisutoimintaa. Ja sitten on tietenkin professuuri.
Suomessa on vikana se, että mitään selkeästi ajateltua tietä opiskelijasta professoriksi ei ole. Nuoria, jotka eivät ole saaneet assistentin virkaa haltuunsa, on siirtynyt paljon Ruotsiin. Sinänsähän se on ihan luonnollista. Jos Suomessa on hyviä ekologeja, jotka levittäytyvät ulkopuolelle, niin minä en tätä aspektia niin hirveästi korostaisi, mutta siinä on yksi aika ikävä puoli. Kun Suomessa tulee virkoja auki, niin tätä parasta porukkaa ei saada välttämättä hakemaankaan. Suomen kielen eristyneisyyden takia voi palaamisen unohtaa, jos on kimpassa ulkomaalaisen kanssa ja on myös otettava huomioon lapset, jotka ovat kotiutuneet yhteen paikkaan. Suomessa hakumahdollisuudet avautuvat niin myöhään, että ihmisillä on nämä elämän peruskuviot jollain tapaa jo jäsentyneet.
Nyt minä olen siinä vaiheessa, että mahdun tänne systeemiin, mutta Tarja, minun vaimoni, taas ei ole. Meillä on kolme lasta ja täytyy katsoa, miten kokonaisuus koko perheen kannalta muodostuu parhaaksi. Minulla ei ole tuohon kysymykseen selvää vastausta. Täytyy kevään aikana katsoa mahdollisuuksia Uumajassa ja täällä, ja katsoa, miten pienimmät suhtautuvat tilanteeseen.
Siihen mikä kiinnostaa! Se on hyvin yksinkertainen ohje. Jos tutkijan uraa ajattelee, niin on kaksi asiaa, joita ilman ei pärjää, toinen on olla todella kiinnostunut aiheestaan ja toinen on se, että saa hyvän ohjaajan, oli se sitten täällä tai Amerikassa tai missä vaan. Ilman kunnon ohjausta ei kukaan hyväkään tutkija kehity. Yleensä sellainen täysin itseopiskellut tyyppi on vähän rajoittunut näkemään muita näkökantoja. Toisaalta ei auta vaikka olisi miten hyvän tutkimusryhmän jäsen, jos ei saa tehdä sitä mikä kiinnostaa. Sitä ei pitkään jaksa, sillä ennen kuin tieteellisestä tutkimuksesta tulee tulosta, on siinä niin paljon kovaa työtä. Amerikassa on sanonta, että "science is 5% inspiration and 95% perspiration". Se on sitä, mutta sitä 95 prosenttia ei jaksa, jos ei sitä 5 prosentin innostusta ole.