Etusivu » Arkisto » Lehdykkä » Lehdykkä 1/97

Lehdykkä 1/97

Pääkirjoitus
PJ:n palsta
Satunnainen biologi
Valmistuminen...???

Pääkirous

Huokaisen helpotuksesta ja nostan jalkani pöydälle. Aisaparini on palannut takaisin maailman nöyristämänä ja nostaa taakan harteiltani. Jo(ko?) loppuu valitukset epäsiististä ilmoitustaulusta ja pätkistä tiedonkulussa. Todennäköisesti myös kirjoitusvirheet vähenevät yli puoleen, joten Te olette varmaan yhtä kiitollisia kuin minä. Siispä Mikko, tartu toimeen.

Minä (Mikko) yritän selvittää tuon jokakertaisen ongelman: mitä pääkirjoituksen pitäisi käsitellä ja onko se itse asiassa pakollinen osa kokonaisuutta? Pitääkö tällä palstalla moittia Albanian hallituksen toimia vai kannattaisikohan ehkä käsitellä jotain hieman läheisempää teemaa. Jos jälkimmäinen tuntuu paremmalta vaihtoehdolta, ilmoitan täten - kuuluvasti ja kohtuullisen syvällä rintaäänellä - vastustavani yliopiston ruokalan lihahöystöä ja kaikkia sen sukulaisia. Se on läheisempi ja huomattavasti pahempi asia kuin Albanian hallitus.

Ajankohtaista on maaliskuu ja niinpä tämä pääkirjoitus käsittelee sitä. Hmm... mitä hyvää on maaliskuussa? Se on takaperin uuksilaam, se on ihan hyvä. Kuulostaa ihan alkueläimeltä. Maaliskuussa huomaa piristyvänsä, vaikkei ole huomannut olevansa millään tapaa masentunut. Siitä voi siis vain päätellä, että onnellisuus lisääntyy joka vuosi aina maaliskuussa.

Tässä oli tarkoitus listata maaliskuun hyviä ja pahoja puolia, mutta tämä syvällinen pohdinta on saanut meidät huomaamaan, ettei maaliskuussa ole mitään pahaa. Se on kuninkaallinen kuukausi, jolla ei ole vertaistaan kaltaistensa joukossa. Maaliskuun säästä emme sano hyvää emmekä pahaa, sillä kieltäydymme puhumasta säästä.

On tullut kiitosten aika. Fanaattisesti palvomme niitä, jotka taas muistivat meitä ja Teitä kirjoituksillaan. Kaksi pientä ja kolme kaunista kiitosta kaikille heille.

sivun alkuun

Se on moro kaikille kiltalaisille!

Ja taas on se aika vuodesta, että uusi puheenjohtaja saa kirjoittaa ensimmäisen juttunsa tälle perintöpalstalle. Vanha hyvä hallitus on siis väistynyt uuden entistä ehomman tieltä. Hallituksessamme on tänä vuonna vielä paljon vanhaa hyvää verta, mutta saimme joukkoomme onnneksi myös tuoretta verta. Toivottavasti (näillä näkymin ainakin) todella hyvää. Innokkaita ainakin olemme, älykkyydestä en menisi niinkään takuuseen. Kasapäin radikaaleja ideoita meillä ainakin on. Tulevaisuus näyttää mitkä niistä ovat toteuttamiskelpoisia.

Että mitäkö on sitten luvassa tänä vuonna. Monia juttujahan on jo kerennyt ollakin. Yksi mieliin jääneistä tapauksista oli tanssiaiset Rauhalassa tammikuun loppupuolella. Mutta niistä kuitenkin kaikki kunnia vanhalle hallitukselle. Kiitosta niistä onkin tullut, vaikka kaikki ei aluksi näyttänyt kovinkaan lupaavalta. Eli lisää samantapaisia kinkereitä luvassa. Kunnialla saimme myös lentopalloturnauksen vietyä läpi. Joissa perinteet jatkuivat.

Ulkopoliittisia suhteitakin on ehditty jo pitää yllä. Kiitos siitä muutamille aktiivisille, jotka osallistuivat biologipäiville Turussa. Suoraan Goomilta sinne oli mielestäni melko hyvä saavutus. Pienestä vastustuksesta huolimatta olemme aikoneet kutsua turkulaiset jälleen luoksemme ensi syksynä. Huhujen mukaan saattaa olla luvassa myös vierailu Helsinkiin. Se olisikin piristävää, ainaisten Turku-reissujen jälkeen.

Laskettelu- ym. reissu Rukalle on ainakin varmistunut. Olemme todella positiivisesti yllättyneet kiltalaistemme aktiivisuudesta asian suhteen. Kiitos jo etukäteen kaikille jotka ovat tulossa mukaan. Reissusta tulee varmasti todella hieno.

Sitten haluaisin sanoa muutaman sanan viimevuotisesta fiaskosta: VINPASTA. Vinpahan kuuluisi olla yksi suurimmista tulonlähteistämme, mitä se ei viime vuonna todellakaan ollut. Vikaa oli monessakin asiassa. Olemme siis vahingosta viisastuneena päättäneet tehdä hiukan uusia järjestelyitä. Saattaapa jopa olla, että joudumme pyytämään apua muiltakin kuin fukseilta kaikkien suuriein unelmiemme toteuttamiseen. Mutta saatava hyötyhän on kaikkien yhteinen, ellen ole aivan väärin ymmärtänyt.

Ja viimeisenä, mutta ei vähäpätöisinpänä, päivän polttavaan puheenaiheeseen: KOPIOKONEESEEN. Ikäväkseni joudun toteamaan ettei se ole ollut jutunjuurena kovinkaan positiivisessa mielessä. Malttia rakkaat ystävät. Vika ei välttämättä olekaan aina koneen. Voin sen ainakin omalta kohdaltani myöntää. Sattuu nyt vain olemaan niin, ettemme ehkä ole niitä tekniikan ihmelapsia. Työn alla on pienimuotoiset ohjeet kopiokoneen viereen seinälle. Joten malttia toverit, eihän se vielä ole ketään syönyt.

Aurinkoista kevään jatkoa kaikille ja reipasta opiskelumieltä!

Tiina

sivun alkuun

SaTunNaINen bIolOGi

Satunnainen biologi harhailee käytävällä. Hänellä on ongelma: jottei tuntuisi liian yksipuoliselta, jotain olisi biologian lisäksikin opiskeltava. Jotain aivan muuta. Mutta hän kun ei oikein keksi, että mitä se voisi olla. Satunnainen biologi ei tosin olisi satunnainen biologi, ellei hän luottaisi sattumaan. Kun ei kerran itse keksi oikeaa alaa, niin sattuma saakoon ratkaista. Ensimmäisen vastaantulevan luentosalin ovessa lukee L2. Hyvä niin, kellokin on parahiksi vartin yli kaksi, joten joku luento siellä on varmasti alkamassa. Härkää sarvista vaan.

Satunnainen biologi vilkaisee luentosalin ovessa olevaan lukujärjestykseen ja huomaa pääsevänsä... arkeologian metodikurssille. Aika hyvä, huonomminkin olisi voinut käydä kun vanhalle puolelle eksyy, hän tuumii ja astuu saliin. Perinteisesti hyvä paikka on takarivissä, siis sinne. Kunhan muistaa vain näyttää arkeologilta, niin muut eivät ala tuijottaa. Hmm... mutta miltä tuleva arkeologi näyttää? Salissa on 34 muuta opiskelijaa, joista satunnainen biologi voi vain päätellä, että ihminen ei ole sitä mitä tutkii. Yhtä hyvin kyseessä voisi olla ekologian tai modernin runouden tai... tai lineaarialgebran luento. Tai no, tarkemmin ajatellen ja katsoen ainakin se ekologian luento. Satunnainen biologi tulee siihen johtopäätökseen, että joukkoon sulautuu, kunhan ei ainakaan tuijota muita niin kuin hän on viimeiset kolme minuuttia tehnyt.

Edessä piirtoheittimen luona on kasa monisteita, joita kaikki hakevat. Ei pidä olla Pekkaa pahempi, joten satunnainen biologikin hakee monisteen itselleen. Tähän mennessä kaikki hyvin. Mutta missä luennoitsija? Kellokin on jo kaksikymmentä yli. Satunnainen biologi havaitsee piirtoheittimen vieressä miehen, joka tuo mieleen hä ;nen kotikylänsä postikonttorin satunnaisen postivirkailijan. Postivirkailija aloittaa selittämällä, että tietokoneet oikkuilivat eikä hän saanut tulostettua tekstiään, joten hän on kirjoittanut kaiken uudestaan. Valitteleepa vielä mahdollisista kirjoitusvirheistä. Ahaa, hän ei siis olekaan postivirkailija, vaan luennoitsija. Eikä takuulla mikään satunnainen. Show voi alkaa.

Satunnainen biologi vilkaisee luentomonistetta ensimmäistä kertaa. Toimenpideluettelo arkeologisiin kaivauksiin valmistauduttaessa, sanoo otsikko. Esiin hyppää alleviivattu ja kursivoitu lause: Määrittele mahdollisimman tarkoin, mitä haluat löytää. Aivan, sehän on oiva periaate muillekin kuin tuleville arkeologeille. Satunnaisella biologilla on tosin ongelma: hän ei tiedä mitä hän haluaa löytää, mutta tunnistaa sen kyllä löytäessään.

Ajatukset katkaisee vieressä istuva nainen, joka ojentaa yhdistetyn läsnäolo- ja ilmoittautumisvihon. Satunnainen biologi tutkii vihkoa mielenkiinnolla - näitähän on meilläkin! Nimeä hän ei kuitenkaan laita, se erottuisi liian selvästi kulttuuriantropologien, informaatiotutkijoiden, yleisen arkeologian opiskelijoiden ja Suomen historian opiskelijoiden muodostamasta nimilistasta. Ja voihan sen nimen myöhemminkin rustata, ties jos vaikka alkaisi muumiotiede kiinnostaa tämän luennon jälkeen.

Satunnainen biologi saa kuulla, että arkeologi tuhoaa enemmän kuin puskutraktori, ero on vain siinä, että arkeologi korjaa jälkensä. Työvoimassa on muitakin ongelmia: on selvitettävä, mihin kukin työntekijä pystyy ja kuinka pitää kyseinen työntekijä selvin päin työaikana. Ei meillä biologeilla tuommoista, valehtelee satunnainen biologi itselleen.

Arkeologia alkaa tuntua monimutkaiselta. Edessä olevassa paperissa on aikajärjestykseen laitettu lista tehtävistä, jotka pitää tehdä ennen kuin pääsee iskemään kirveensä kiveen. Mistä sen tietää, pitääkö ensin järjestää kaivaukselle WC ja peseytymistilat vai sopia työntekijäjärjestelyistä työvoimatoimiston ja/tai kunnan kanssa. Ensin WC, sanoo moniste, mutta lukijaa epäilyttää. Lapio kouraan ja matkaan kuulostaa sopivan selkeältä strategialta.

Satunnaiselle biologille tulee mieleen arkeologisten tutkimusten valtava potentiaali kotoisella biologian laitoksella. Voisi vaikka aloittaa eräistä apulaisprofessori Macintoshin muinoin pystyttämistä kottaraispöntöistä ja jatkaa samaa tietä välinevarastoihin. Ties mitä saattaisi löytää. Joku irvileuka varmasti ehdottaisi kaivausten aloittamista joidenkin korvien välistä, mutta satunnainen biologi on ymmärtäväinen eikä tuollaista ehdottaisi puhumattakaan siihen ryhtymisestä.

Arkeologia alkaa tosiaan tuntua monimutkaiselta. Kun monisteessa on päästy viimeiseen, kolmanteenkymmenenteen vaiheeseen (varikkovastaavan valinta ja sen järjestely), satunnaista biologia alkaa epäilyttää. Onkohan tämä nyt hyvä vaihtoehto biologialle, kun on noin paljon alkuvalmisteluitakin? Ongelman ratkaisee lopulta luennoitsija. Kaivauksista löydetään silloin tällöin pommeja ja käärmeitä, hän toteaa ohimennen. Satunnainen biologi inhoaa pommeja, melkein yhtä paljon kuin käärmeitäkin. Tämä ei kyllä ole se ala.

Satunnainen biologi kerää hiljaa tavaransa ja lähtee kävelemään kohti salin yläovea. Kengät narskuvat kävellessä niin kovaa, että häntä nolottaa. Toivottavasti postivirkailija-luennoitsija pärjää jäljellejääneiden 34 opiskelijan kanssa.

Satunnainen biologi jatkaa taas harhailemistaan käytävillä.

sivun alkuun

Valmistuminen...???

Tuntuuko sellainen pieni epämiellyttävän oloinen möykky vatsanpohjassa? Hikoiluttaako kun astut rakkaan yliopistomme ovista sisään? Jos et ole syönyt ruokalan aurajuustoporkkanoita, tai et ole juossut koko pitkää matkaa bussipysäkiltä ovelle, niin nuo oireet voisi tulkita myös merkiksi pian uhkaavasta peikosta nimeltään valmistuminen. Kyllä, aivan oikein, tuo pikkuinen pirulainen väijyy jokaista ennemmin tai myöhemmin. Jossain opiskelusi aikana sinun on opittava kohtaamaan tuo peikko ja katsottava sitä silmästä silmään. Jos olet valmistautunut kohtaamaan tuon epämiellyttävän päivän oikein, voitkin yllättyä iloisesti ja huomata että ei kaikki riemu vielä siihen päätynytkään. Ehei, varsinaiset hubailuthan ovat vielä kaukana edessäpäin.

Aivan ensimmäiseksi sinun kannattaa ottaa itseäsi niskasta kiinni ja kohdata tuo kylmä tosiasia: Kyllä, jonain päivänä Sinä valmistut, eli lakkaat käymästä luennoilla (jos nyt ensinkään olet käynyt niillä!), ei enää pakollisia harjoituksia, tentit loppuvat! Eli sinulta viedään pois kaikki tuttu ja turvallinen mihin olet voinut ripustautua jo usean vuoden ajan. Samalla sinulta poistuvat syyt notkua hyödyttömän näköisenä kahviloiden vakiovieraana. Roikutat epätoivoissasi muutamaa tenttiä ja niiden antaman tekosyyn varjolla roikut vielä yliopiston käytävillä...Mutta sitten koittaa tuo päivä jolloin saat tiedekunnalta iloisen näköisen pikku paperiarkin onnittelujen myötä. Saat valmistumispaperit kouraasi ja kengänkuvan takapuoleesi! Onneksi olkoon! Ajattelet, "Mitä hemmettiä minä nyt teen? Pitäisikö tässä muka etsiä... töitä?" Karmea ajatus puistattaa sinua suunnattomasti, ja niinpä päätätkin siltä seisomalta turvautua tuohon ainoaan oikeaan työelämältä tai nykyisin pikemminkin työttömyyskortistosta pelastavaan keinoon, ryhdyt jatko-opiskelijaksi! Näin voit pitkittää ns. oikeaan elämään siirtymistä vielä usean vuoden ajan!

Jatko-opiskelijaksi alkaminen ei kuitenkaan sujukaan niin helposti kuin luulet, ei, siihen vaaditaan jo pikkaisen ennakkovalmisteluja. Aluksi sinun täytyy hommata itsellesi paikka joltain laitokselta tai jostain tutkimusryhmästä. Ja niitähän kyllä löytyy, projekteja nimittäin, ainoa ongelmantapainen on että läheskään kaikkien hienojen suunnitelmien toteuttamiseen ei ole rahoitusta. Seuraava vaihe onkin noin tuhannen erilaisen kaavakkeen ja apuraha-anomuksen täytteleminen, ja vieläpä mahdollisimman pian. Ja sitten onkin aika hieman huoahtaa ja asettua mukavaan asentoon odottelemaan postilaatikon kolinaa vastausten saapuessa yksi kerrallaan. Ja kyllä siihen ei-vastausten tulvaan onkin sitten melkein hukkua. Hyvä puoli on tietysti se, että wc-paperia riittääkin sitten pitemmäksi aikaa... Mutta lannistua ei saa, on vain jaksettava yrittää lyödä päätä seinään, kyllä se vielä joku päivä periksi antaa. Eli positiivista asennetta, sitä tarvitaan - ja paljon! Kunnes sitten koittaa se kaunis päivä jolloin johonkin apuraha-anomukseesi on päätetty jostain kumman syystä vastata myöntävästi, silloin se maailma vasta oikein kirkastuukin. Otat rahasi ja alat työskennellä jossain mainiossa projektissa. Siinä sitä hommaa sitten riittääkin vuosiksi eteenpäin. Ja kun vielä kerrot kaikille uteliaille työskenteleväsi väitöskirjan parissa niin jopas arvostuksesi nousee ja utelut näennäisestä tekemättömyydestäsi loppuvat alkuunsa. Näin voit jälleen uppoutua yliopiston henkevyyden pehmustamaan pikku koppiin täysin rinnoin, eikä sinun tarvitse vielä pitkään aikaan pelätä joutuvasi ulos kylmään maailmaan. Nauti elämästäsi, sitä on myös valmistumisen jälkeenkin.

Augustus

sivun alkuun